Potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (potilaslaki) 6.2 §:n mukaan, jos täysi-ikäinen potilas ei mielenterveydenhäiriön, kehitysvammaisuuden tai muun syyn vuoksi pysty päättämään hoidostaan, potilaan laillista edustajaa taikka lähiomaista tai muuta läheistä on ennen tärkeän hoitopäätöksen tekemistä kuultava sen selvittämiseksi, millainen hoito parhaiten vastaisi potilaan tahtoa. Jos tästä ei saada selvitystä, potilasta on hoidettava tavalla, jota voidaan pitää hänen henkilökohtaisen etunsa mukaisena.
Lain esitöiden mukaan lähiomaisella tarkoitetaan lähinnä potilaan aviopuolisoa, lapsia, vanhempia ja sisaruksia. Muu läheinen voi esimerkiksi olla potilaan avopuoliso tai muu potilaan kanssa pysyvästi asuva henkilö. Tärkeä hoitopäätös on kyseessä ainakin silloin, kun on tarpeen saada varmuus potilaan suostumuksesta hoitoon esimerkiksi tilanteissa, joissa hoitoon liittyy vaaratekijöitä tai kun valittavana on eri hoitovaihtoehtoja. Täysi-ikäisen henkilön laillinen edustaja voi olla henkilölle määrätty edunvalvoja tai hänen valtuuttamaansa henkilö.
Potilaslain 6.2 §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa hoitoon tulee siis saada potilaan laillisen edustajan taikka lähiomaisen tai muun läheisen suostumus. Edellä mainitun henkilön tulee suostumusta antaessaan ottaa huomioon potilaan aiemmin ilmaisema tahto tai, jos hoitotahtoa ei ole ilmaistu, hänen henkilökohtainen etunsa. Jos laillinen edustaja, lähiomainen tai muu läheinen kieltää hoidon antamisen tai hoitotoimenpiteen tekemisen potilaalle, potilasta on mahdollisuuksien mukaan hoidettava yhteisymmärryksessä suostumisesta kieltäytyvän henkilön kanssa muulla lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla. Jos laillisen edustajan, lähiomaisen tai muun läheisen näkemykset hoidosta eroavat toisistaan, potilasta on hoidettava tavalla, jota voidaan pitää hänen henkilökohtaisen etunsa mukaisena (potilaslaki 6.3 §).
Lääketieteellisestä tutkimuksesta annetun lain (LTL) 7 §:n mukaan henkilön, joka ei itse kykene pätevästi antamaan suostumustaan tutkimukseen, yhtenä tutkittavana olemisen edellytyksenä on, että hänen lähiomaisensa tai muu läheinen taikka hänen laillinen edustajansa on antanut siihen kirjallisen suostumuksensa sen jälkeen, kun suostumuksen antamiseen oikeutetulle on annettu selvitys tutkimuksen luonteesta, merkityksestä, seurauksista ja riskeistä. Suostumuksen tulee olla tutkittavan oletetun tahdon mukainen.
Lain esitöiden mukaan annettavan selvityksen tulee olla yhtä laaja kuin suostumuksestaan päättämään kykenevälle tutkittavalle itselleen annettava selvitys. Suostumuksen on oltava nimenomainen ja se on tarvittaessa pystyttävä todistamaan. Tutkittavalle tulee antaa hänen ymmärtämiskykyään vastaavaa tietoa tutkimuksesta sekä sen riskeistä ja hyödyistä. Jos vajaakykyinen vastustaa tutkimusta tai tutkimustoimenpidettä, sitä ei saa hänelle suorittaa (LTL 7.4 §). Asianomaisen vastustus on otettava huomioon kaikissa tutkimuksen vaiheissa, eikä tutkimustoimenpidettä saa suorittaa, vaikka lähiomainen, muu läheinen tai laillinen edustaja olisi antanut siihen suostumuksen.
Sijaispäätöksentekijän tulisi tulkita vajaakykyisen tahtoa tarkastelemalla tämän tiedossa olevia arvoja ja elämänhistoriaa. Ratkaisuja tehdessään eri vaihtoehtojen välillä tulisi päätöksentekijän etsiä vastausta kysymykseen: “Millaisen päätöksen vajaakykyinen henkilö itse tässä tilanteessa tekisi – mikä olisi hänen terveen tahtonsa sisältö?” Merkityksellisenä päätöksenteossa voidaan pitää tietoa potilaan henkilökohtaisista elämänasenteista ja -tavoista sekä potilaan aikaisemmasta suhtautumisestaan erilaisiin tilanteisiin. Yllä esitettyjen asioiden huomioiminen onnistuu luonnollisesti parhaiten henkilöiltä, jotka ovat olleet päämiehen läheisiä läpi tämän elämän. Tämä tulisi ottaa huomioon, kun mietitään, kenen sijaispäätöksentekijän kanta katsotaan tilanteessa ratkaisevaksi.
Lähtökohtaisesti päätöksiä tehtäessä tulee tietysti noudattaa esimerkiksi hoitotahdossa tai edunvalvontavaltuutuksessa annettuja tahdonilmaisuja. Joissakin tilanteissa vajaakykyisen tahto voi kuitenkin päätöksenteon hetkellä olla ristiriidassa hänen aiemmin antamiensa määräysten kanssa. Tällaisissa tilanteissa on tapauskohtaisesti ratkaistava se, kummalle tahdonilmaisulle annetaan enemmän painoarvoa. Näkisin, että joissakin tilanteissa sairastuneen hyvää oloa ja onnellisuutta palvelisi paremmin sen hetkisen tahdon noudattaminen kuin terveenä ilmaistun tahdon joustamaton noudattaminen.
